Ahdistaa suunnattomasti se, kuinka minua syyllistetään tällä kaikella, mitä mulla nyt on. Eikö aikuiset ihmiset voi olla ystäviä keskenään, jos näkevät toisiaan kerran vuodessa - tai harvemmin? Eivätkö he voi olla ystäviä, jos juttelevat vain silloin tällöin? Mun mielestä voivat. Ja se ystävyys voi olla hienoa erossaolosta huolimatta. Se toinen rakastaa toista silti. Mutta entä nämä tilanteet, kun toiselle ei kaukoystävyys riitäkään? Sitä pitäisi edelleen olla kuin 15-vuotiaina bestiksen kanssa.

En ymmärrä, kuinka vaikeaa sitä on joidenkin ymmärtää, että ystävyys ei enää aikuisena ole sitä, että kiehnätään vieri vieressä ja ollaan kuin paita ja peppu. Ei yksinkertaisesti vaan ole. Voisi olla, mutta ei yleensä ole.

Ehkä se ei ole ystävyyttä, jos tarvitsee koko ajan tuntea syyllisyyttä. Ehkä se ei todellakaan ole.